Kuukausi: heinäkuu 2016

I spit on your grave ja sen 2010 vuoden versio oli ilmaiskatselussa Plejmon sivustolla. Elokuvassa nähdään raakaa väkivaltaa puolin ja toisin ja varsinkin toisin. Joukkoraiskauksen kostossa käytetyt menetelmät hakevat vertaistaan. Tarina kaikessa kauheudessaan havainnollistaa miten koettua väkivaltaa ja nöyryytystä ei voi jättää oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Vaikka ”Jennifer Hills” olisi rautalangasta vääntänyt kokemuksensa eivät oikeusoppineet olisi kuitenkaan ymmärtäneet saamansa kohtelun mittasuhteista ja olisivat kohdellut tekijöitä tekoihinsa nähden silkkihansikkain. Siitä syystä asiassa piti ottaa oikeudet omiin käsiin seurauksista välittämättä, vain siten saatiin teot edes jossain määrin kuitatuiksi. Se myös osoittaa, miten normaalista kiltistä tytöstä väkivaltakokemukset muokkaavat sadistisen tappajan. Samalla se kertoo sen tosiasian, vaikka onkin vain elokuva, etteivät raa’at kokemukset häivy mielistä ajan kuluessa, vaan pikemmin paisuvat ja vaativat yhä aggressiivisempia tekoja, jotta uhri voisi tuntea niiden tulleen hyvitetyiksi. Voidaanko tällainen Jenniferin toteuttama julma kosto katsoa oikeutetuksi? Sitä voi jokainen kysyä itseltään elokuvan nähtyään. Jossain elokuva-arvostelussa sitä kuvattiin liian hirveäksi, jotta sille voisi nauraa ja liian naurettavaksi, jotta sen voisi ottaa vakavasti. Mielestäni se ja sen ”opetukset” tulisi ottaa vakavasti. Samanlaisia tai niihin verrattavia tapauksia sattuu ympärillämme jatkuvasti ja niitä katsotaan usein sivusta puuttumatta niihin millään lailla. Näin koulu-, työpaikka- ja kotikiusaajat, raiskaajat, rasistit ja muut pahantekijät saavat temmeltää vapaasti ja kasvattaa kannattajajoukkoaan. Ymmärrettävää on, että asioihin puuttuminen vaatii rohkeutta ja sen joutuu tekemään usein oman maineensa kustannuksella, minkä jälkeen ystävät ja muut alkavat karttaa kyseistä ”negatiivista häirikköä”. Pahantekijäin porukassa olo tuntuu paljon turvallisemmalta. Niin tässä elokuvassakin: kukaan joukosta ei uskaltanut puuttua pääjehun toimintaan, en tiedä olisinko uskaltanut itsekään!
Elokuvan nähtyään voi onneksi laskeutua normaalielämään toteamalla: onneksi tämä oli vain elokuva – eihän tällaista voi oikeasti tapahtua. Kannatta ehkä meistä itse kunkin kuitenkin tarkistaa oma toimintansa läheisten, työkavereiden ja muiden tuttavien suhteen. Pahojen tekojen ei aina tarvitse olla näin pahoja.

Lehdestä joutuu joskus lukemaan juttuja, joiden ei uskoisi eikä soisi olevan totta. Länsi-Australiassa Perthissä isä tuomittiin 22,5 vuodeksi vankilaan tyttärensä jatkuvasta hyväksikäytöstä. Syytetty totesi oikeuden edessä, että hauskaahan se oli niin kauan kun sitä kesti. Omien mielihalujen lisäksi hän oli tarjonnut tytärtään myös kaveriensa käyttöön ja seurannut rituaaleja sivusta.

Mitä tällaisten karmaisevien uutisten edessä tulisi ajatella. Päällimmäinen tunne on epäusko. Eikö näin pahaa häiriökäyttäytymistä kukaan huomaa vai eikö siihen vain uskalleta puuttua!  Nämä ovat tietysti vain jäävuoren huippuja eikä kukaan terve ihminen tietenkään voi tällaista tehdä. Monet kuitenkin pilailevat ja pitävät hauskaa lasten ja ylipäätään toisten ihmisten kustannuksella tavalla, joka nöyryyttää, surettaa ja masentaa myöhemmin läheistä. Hauskanpito tai itsensä ”virkistäminen” kestää vain hetken, mutta saattaa jättää ikävän muiston kohteen mieliin vuosikausiksi. ”Syyllinen” voi olla opettaja, pomo, puoliso, sisar, isä tai äiti. Mitä läheisempi kiusaaja on, sitä pahemmat ovat sen seuraukset. Kaupan kassatädin kiukuttelua ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti.  Voi ajatella, että saman hän olisi tehnyt kenelle tahansa. Monesti tämä nöyryyttäminen tapahtuu huomaamatta hetken mielijohteesta ja unohtua tekijältä saman tien. Siitä mahdollisesti myöhemmin muistutettaessa tekijä voi todeta, että mitäs tuosta, minähän vain laskin leikkiä ja olen unohtanut jo asian.

Hiljattain kaverini kertoi, miten hän oli mennyt esittämään koulussa käsityön opettajalleen työtään ja kysynyt mitä tälle tehdään seuraavaksi. Opettaja oli ottanut työn käsiinsä ja katkaissut sen polveaan vasten ja sanonut, että näin sille tehdään! Kaverin onneksi hänen isänsä oli puhutellut kyseistä opettajaa ja teko kääntyi lopuksi kaverin voitoksi isän esimerkillisen toiminnan ansiosta. Toinen kaverini oli joutunut opettajan pilkkaamaksi mm. lievän puhevammansa takia. Molemmista tapahtumista oli aikaa monta vuosikymmentä, mutta hyvin olivat vielä ”uhrien” mielissä, vaikka kumpikaan ei kokemuksistaan tässä tapauksessa varsinaisesti kärsinyt.

Ikävien kokemuksien vaikutus riippuu myös kohteen mielenlaadusta. Herkät ihmiset pahoittavat mielensä syvemmin ja siinä määrin, että se haittaa heidän elämäänsä ja yleensä vasta silloin, kun tapauksesta on kulunut vuosikymmeniä. Erityisesti aiheettomat ja perusteettomat moitteet satuttavat eniten. Sehän on kovin paradoksaalista. Voisihan ajatella, ettei niistä tarvitse välittää, koska niihin ei ole todellisia perusteita. Muistanpa tapauksen, että aivan ilmeisesti aiheettomasti kavalluksesta epäilty koki tulleensa niin loukatuksi, että riisti itseltään hengen. Samanlaisia kokemuksia itse kukin löytää omasta elämästään, jotkut enemmän toiset vähemmän.

Tästä päästäänkin aiheeseen elämäkerta, jonka Wikipedia määrittää seuraavasti. Se on faktapohjainen teos, joka kuvaa kirjoittajansa elämän vaiheita. Omaelämäkerran toinen nimitys autobiografia juontuu kreikan kielen sanoista autos (itse-), bios (elämä) ja grafein (kirjoitus). Termiä on käytetty jo ainakin 1700-luvun lopusta lähtien, mutta itse kirjallisuuden muoto on jo vanhempi. Elämäkerta voi olla kirjallinen kertomus tai esimerkiksi elokuva. Itsestä tehtyä elämäkertaa kutsutaan omaelämäkerraksi. Elämäkerran kirjoittaja joutuu yleensä käyttämään apunaan useita dokumentteja, mutta omaelämäkerta perustuu tyypillisesti kirjoittajan omaan muistiin.

Itse kuvittelen sen kirjoittamisella pyrittävän mm. totuuden esille tuomiseen. Tällaiseksi voidaan katsoa esim. Jarmo Korhosen muistelmat. Niissähän hän pyrki paljastamaan enemmän tai vähemmän vilpilliset menettelyt, joilla kilpailijansa olivat päässeet häntä pidemmälle. Toinen kertomuksen kirjoittamisen tarkoitus on kuulemani mukaan terapeuttinen. Ikävien kokemusten ”kertominen” helpottaa pahaa oloa ja antaa lukijoilleen osittain selityksen sille, miksi kyseinen henkilö vaikuttaa joskus siltä kuin vaikuttaa.

Omaa elämäkerran kirjoittamistani ajatellessani olen miettinyt, miten saada siitä ”kertomuksen näköinen”. Pelkkien tapahtumien luetteleminen ei tunnu mielenkiintoiselta. Pitääkö ihmisistä käyttää keksittyjä nimiä, vaikka jokainen kuitenkin tietää kenestä on kysymys. Joukossahan on tapahtumia, jotka eivät ole aina tekijöillensä ainakaan omasta mielestäni eduksi. Tekojen, niin toisten kuin omienkin moitittavuus on kuitenkin syytä jättää lukijan arvioitavaksi. Itse on syytä huolehtia vain siitä, että kaikki, mitä kirjoittaa on totta. Teini-iässä kirjoittamani päiväkirjat on syystä tai toisesta hävitetty. Kaikki perustuu siis muistiini, joka on kyllä valitettavan hyvässä kunnossa.

Nähtäväksi jää, syntyykö tällainen kirjoitelma ja jääkö se siinäkin tapauksessa vain omaa käyttöön.