Tekijä: markkuh

20.6. Iltalehdessä uutisoitiin ”Rakastuminen maksoi Fannylle 90 000 euroa – Puolustin miestä todella pitkään”. Niin ikään Ilkka-Pohjalaisessa oli hiljattain juttu ikäihmisestä, joka oli ”nettirakkauden” innoittamana ryhtynyt maksamaan mielitietylleen kymmeniä tuhansia tämän esittämiin tarpeisiin. Yhteenkuuluvuden tunne oli niin vahva, ettei edes omien lasten vakuuttelu huijauksesta saanut ihastuneen päätä kääntymään, vaan hän katkaisi suhteen ”ilkeisiin” läheisiinsä. Ulkopuoliselle toiminta näyttää luonnollisesti uskomattomattomalta ja monet ajattelevatkin, että tyhmyydestä kuuluukin kärsiä. Syylliseksi siis ajatellaankin pikemmin uhri itse. Nettirakkauteen sortuminen on kuitenkin monen asian summa. Kyseessä voi olla nuorempiihminen, jolle perheen perustaminen on yksi elämän päätavoitteista. Tai sitten ehtoopuolta elävä pitkään yksinäisyydestä kärsinyt, jolle viimein ja vihdoin on näköpiirissä toivoa yhteiselosta mukavan kumppanin kansaa. Ratkaisuthan tehdäään aina senhetkisen tunnetilan mukaan. Onhan nettitutuismisista usein myös myös muodostunut hyviä ja antoisia parisuhteista. Niissä tapauksissahan olisi voinut käydä oikeasti niin, että toinen tilapäisessä rahapulassa olisi pyytänyt rahaa esim. junalipppuun, mistä vastapuoli olisi säikähtynyt siinä määrin, että hyvän suhteen alku olisi tyssännyt siihen.
Rakkaushuijaukset ymmärretään usein sellaisiksi tapauksissa,joissa kumppaniehdokasta ei koskaan tavatakaan tai tapaaminen rajoittuu enintään pariin kertaan, minkä jälkeen sulho- tai morsianehdokas katoaa jäljettömiin ja nimikin voi osoittautua keksityksi.
Ennen vanhaan saatettiin avioitumisen jälkeen kevytmielisesti kysyä, pääsikö teidän tytär hyviin naimisiin. Tällä tarkoitettiin lähinnä sopimuksen odotettavissa olevaa taloudellista kannattavuutta, muusta ”hyvyydestähän” ei siinä vaiheessa voida vielä tietääkään. Näin tökeröä kysymystä tänä päivänä tuskin enää esitetään. Entäpä, jos huijaus tehdäänkin ulkoisesti siistillä perinteiseltä avioitumiselta näyttävällä ”ohjelmalla”, mistä harvemmin puhutaan. Lausutaan siis Kaikkitietävän ja paikalla olevan seurakunnan edessä tuo paljon lupaava sana, jonka mukaan tahdotaan rakastaa, kunnioittaa ja kaikin puolin arvostaa aviopuolisoa, ja tuntea puolison etu omaakin etua tärkeämmäksi. Rakkaus on tahdosta riippumaton tunne, mutta kunnioittaa ja inhimillisesti kohdella toista ihmistä voi, jos vain haluaa. Ainakin vielä liiton alkuvaiheessa, kun mitään ”pahaa” ei ole vielä ehtinyt tapahtuakaan. Jos sellaista halua ei silloinkaan ole, niin onhan silloin kyseessä raskauttavien asianhaarain vallitessa tapahtunut varsinainen rakkaushuijaus. Kyseessä ei ole rikos ainoastaan ihmistä, vaan myös ihmiskuntaa vastaan myöhemmin mahdollisesti ilmenevien uhrin mielenterveysongelmien takia. Kun valinta myöhemmin mahdollisesti kaduttaa, rikollinen voi hakea kiusaamalla ”syyllistä” ja viedä häneltä mielenterveys sekä rahat. Mielenterveysongelmat vaativat pitkäaikaista ja kallista hoitoa, eikä paranemisesta ole varmuutta. Lasten kasvaminen ja kehittyminen ”normaaliksi ihmisiksi” on myös tällaisessa kulissiliitossa uhattuna, ja suhteet vanhempiin voivat aikuisiälläkin vääristyä, kun pahanolon tunteeseen haetaan syyllistä. Valehteleminen on aina pahasta, mutta joskus se on erityisen tuomittavaa eikä kaikenlaisesta rakkaushuijauksesta lehdessä ehdotettu 6 vuoden vankilatuomio tunnu lainkaan liioittelulta.

20.6. Iltalehdessä uutisoitiin ”Rakastuminen maksoi Fannylle 90 000 euroa – Puolustin miestä todella pitkään”. Niin ikään Ilkka-Pohjalaisessa oli hiljattain juttu ikäihmisestä, joka oli ”nettirakkauden” innoittamana ryhtynyt maksamaan mielitietylleen kymmeniä tuhansia tämän esittämiin tarpeisiin. Yhteenkuuluvuden tunne oli niin vahva, ettei edes omien lasten vakuuttelu huijauksesta saanut ihastuneen päätä kääntymään, vaan hän katkaisi suhteen ”ilkeisiin” läheisiinsä. Ulkopuoliselle toiminta näyttää luonnollisesti uskomattomattomalta ja monet ajattelevatkin, että tyhmyydestä kuuluukin kärsiä. Syylliseksi siis ajatellaankin pikemmin uhri itse. Nettirakkauteen sortuminen on kuitenkin monen asian summa. Kyseessä voi olla nuorempiihminen, jolle perheen perustaminen on yksi elämän päätavoitteista. Tai sitten ehtoopuolta elävä pitkään yksinäisyydestä kärsinyt, jolle viimein ja vihdoin on näköpiirissä toivoa yhteiselosta mukavan kumppanin kansaa. Ratkaisuthan tehdäään aina senhetkisen tunnetilan mukaan. Onhan nettitutuismisista usein myös myös muodostunut hyviä ja antoisia parisuhteista. Niissä tapauksissahan olisi voinut käydä oikeasti niin, että toinen tilapäisessä rahapulassa olisi pyytänyt rahaa esim. junalipppuun, mistä vastapuoli olisi säikähtynyt siinä määrin, että hyvän suhteen alku olisi tyssännyt siihen.
Rakkaushuijaukset ymmärretään usein sellaisiksi tapauksissa,joissa kumppaniehdokasta ei koskaan tavatakaan tai tapaaminen rajoittuu enintään pariin kertaan, minkä jälkeen sulho- tai morsianehdokas katoaa jäljettömiin ja nimikin voi osoittautua keksityksi.
Ennen vanhaan saatettiin avioitumisen jälkeen kevytmielisesti kysyä, pääsikö teidän tytär hyviin naimisiin. Tällä tarkoitettiin lähinnä sopimuksen odotettavissa olevaa taloudellista kannattavuutta, muusta ”hyvyydestähän” ei siinä vaiheessa voida vielä tietääkään. Näin tökeröä kysymystä tänä päivänä tuskin enää esitetään. Entäpä, jos huijaus tehdäänkin ulkoisesti siistillä perinteiseltä avioitumiselta näyttävällä ”ohjelmalla”, mistä harvemmin puhutaan. Lausutaan siis Kaikkitietävän ja paikalla olevan seurakunnan edessä tuo paljon lupaava sana, jonka mukaan tahdotaan rakastaa, kunnioittaa ja kaikin puolin arvostaa aviopuolisoa, ja tuntea puolison etu omaakin etua tärkeämmäksi. Rakkaus on tahdosta riippumaton tunne, mutta kunnioittaa ja inhimillisesti kohdella toista ihmistä voi, jos vain haluaa. Ainakin vielä liiton alkuvaiheessa, kun mitään ”pahaa” ei ole vielä ehtinyt tapahtuakaan. Jos sellaista halua ei silloinkaan ole, niin onhan silloin kyseessä raskauttavien asianhaarain vallitessa tapahtunut varsinainen rakkaushuijaus. Kyseessä ei ole rikos ainoastaan ihmistä, vaan myös ihmiskuntaa vastaan myöhemmin mahdollisesti ilmenevien uhrin mielenterveysongelmien takia. Kun valinta myöhemmin mahdollisesti kaduttaa, rikollinen voi hakea kiusaamalla ”syyllistä” ja viedä häneltä mielenterveys sekä rahat. Mielenterveysongelmat vaativat pitkäaikaista ja kallista hoitoa, eikä paranemisesta ole varmuutta. Lasten kasvaminen ja kehittyminen ”normaaliksi ihmisiksi” on myös tällaisessa kulissiliitossa uhattuna, ja suhteet vanhempiin voivat aikuisiälläkin vääristyä, kun pahanolon tunteeseen haetaan syyllistä. Valehteleminen on aina pahasta, mutta joskus se on erityisen tuomittavaa eikä kaikenlaisesta rakkaushuijauksesta lehdessä ehdotettu 6 vuoden vankilatuomio tunnu lainkaan liioittelulta.

Elämäkerrat ja muistelmat ovat suosionsa huipulla. Eikä ihme, sillä vaikka kuinka klisee se onkin, on totuus usein tarua ihmeellisempää. Elämäkertakirjoittamisessa vaihtoehtoja on enemmän kuin luulisi. Elämäkerran ei tarvitse olla kronologinen luetelma kehdosta hautaan. Se voi olla muistelmateos jostain tietystä elämänvaiheesta tai kaunokirjallista proosaa lähestyvä autofiktio. Lue artikkeli ja nappaa tärpit ja työkalut hyödyksesi!
Kuten muussakin kirjoittamisessa, elämäkertakirjoittamisessa se ensimmäinen ja tärkeä kysymys on: kenelle kirjoitat? Ovatko ihannelukijasi suvun ja perheen jäsenet vai tavoitteletko tarinallasi laajempaa lukijakuntaa?

Kun tiedät vastauksen. osaat paremmin valita lajityypin, jonka kautta valitsemaasi elämää luotaat. Ihmisen elämästä voi kirjoittaa monella tapaa, elämäkerrallisen kirjoittamisen vaihtoehtoja ovat ainakin nämä:

elämäkerta
omaelämäkerta
muistelmat
autofiktio
avainromaani
kronikka

Totta, tarua vai siltä väliltä
Kurkataan tarkemmin edellä listattujen vaihtoehtojen sisältöön.

Kronikka

Elämäkerta
Jos kirjoitat jonkun toisen henkilön koko elämänkaaresta, on kyseessä mitä todennäköisimmin biografia eli elämäkerta, kirjallinen esitys henkilön elämän vaiheista ja toiminnasta.
Elämäkerta voi olla auktorisoitu tai auktorisoimaton. Auktorisoitu tarkoittaa, että kirjan päähenkilö on itse vahvasti mukana elämäkerran teossa. Sisältö pohjautuu vahvasti hänen itsensä kertomaan tai ainakin hän vaikuttaa paljon teoksen painotukseen ja sisältöön.
Suomessa sananvapauslaki mahdollistaa elämäkerran kirjoittamisen jostain henkilöstä ilman tämän lupaakin. Tällöin kyse on auktorisoimattomasta elämäkerrasta. Monesta julkkiksesta tällaisia on kirjoitettu, mm. Tasavallan presidentti Sauli Niinistöstä on tehty useitakin auktorisoimattomia elämäkertoja.
Jos tällaiseen päätyy, täytyy olla huolellinen siinä, ettei loukkaa niinikään laissa määriteltyä henkilön kunniaa ja yksityisyyden suojaa.

Omaelämäkerta
”Life of an individual written by himself”.

Kirjoitat omasta elämästäsi, itse.

Muistelmat
ovat rajatumpia kuin koko elämää koskevia kirjoja. Esimerkiksi yritysjohtaja voi muistella jotain tiettyä aikaa urallaan, vaikkapa tietyn yrityksen johdossa. Tai urheilija muistelee huippu-uraansa, mutta sivuuttaa muun elämänsä käsittelyn.

Autofiktio / omaelämäkerrallinen romaani
sisältää sepitettä, kuten sana “romaani” jo kertoo. Tällöin kyseessä on autobiografinen eli kirjoittajan omasta elämästä merkittävästi aineksia saanut romaani.

Avainromaani
on romaani, jonka keskeisillä henkilöillä ja heihin liittyvillä tapahtumilla on selvästi tunnistettavia vastineita todellisuudessa. Henkilöt, aika ja paikat voivat olla etäännytettyjä, toisin sanojen muutettuja, mutta kirjoittajan tunteva lukija voi tunnistaa tekstistä silti todellisuudessa tapahtuneita asioita ja tiettyjä henkilöitä.

”Veikkaus on joka viikko, palautuspäivä keskiviikko”. Näin ”mainosti” Veikkaus Oy ainoaa pelimuotoaan vuoteen 1971 asti, jolloin arvottiin ensimmäinen lottorivi. Silloisessa mainoslauseessaan Veikkaus ilmoitti vain faktat ja jätti ihmiset rauhassa päättämään pelatako vai ei. Niinhän se periaatteessa tekee tänä päivänäkin, mutta vain periaatteessa. Miljoonavoittojen tuomaa onnea tarjotaan joka tuutista ja lehtien sivuilla väsymiseen asti. Annetaan ymmärtää. että ihmiselle ei riitä enää yksinkertainen lotto-osuma, vaan voitto pitää saada tuplana ennen kuin täydellinen onnellisuus saavutetaan. Tuplausvoitoista muistutetaan virallisen arvonnankin yhteydessä ikään kuin ihmiset eivät osaisi kertoa maksivoittoa kahdella omin päin.
Loton tuplaus on lyönyt aivan ilmeisesti hyvin itsensä läpi, harva uskaltaa jättää lappuansa ilman tuplausta suurvoiton ”pelossa”. Viimeinen hittituote on ”Kaikki tai ei mitään” -peli, jossa uskotellaan, että monille niin tuttua ”väärin pelaamista” alettaisiin viimeinkin palkita. 24 numerosta 12 väärin on kuitenkin tietysti yhtä vaikeaa kuin 12 oikein, kysymyshän on vain siitä, puhutaanko arvotuista vai arpomatta jääneistä numeroista. Molemmille tuloksillehan luvataan kerrointa 125 000, joka 5 euron panoksella antaisi tuon mainoksissa näkyvästi esillä olevan maksimivoiton 625 000. Todellisuudessahan tämänkään ei tarvitse riittää, sillä voihan samaisen lapun jättää kahdesti, jolloin mahdollinen voitto onkin jo 1,25 miljoonaa. Peliin voitonjakoon liittyy muuan tärkeä sääntö, joka on luettavissa mm. Veikkauksen verkkosivuilta, mutta jota en ole yhdessäkään mainoksessa nähnyt mainittavan. Kussakin voittoluokassahan voittokatto on 3 miljoonaa, mikä merkitsee, että arvotun rivin kokonaispelipanos saa olla enintään 24 euroa, jotta taulukon mukainen kerroin astuu voimaan. Suosituimmat rivit ovat nähtävissä Veikkauksen sivuilta ja sieltä käy ilmi, että esimerkiksi rivin 1-12 toteutuessa kerroin sille ei olekaan tuo 125000, vaan n. 2000 eli 1,6 % ”luvatusta”.
Alkoholin ja tupakan mainontaa ja myyntiä säädetään tiukasti ihmisiä holhoten. Ruokakaupan kassalla tupakat on laitettu lähes kassaholviin, mutta valmiiksi täytettyjä kuponkinippuja tyrkytetään asiakkaille myymälässä viimeiseen asti. Ylenpalttisen mainostamisen tarkoitusta on vaikea ymmärtää siitäkään syystä, ettei kyseiselle yhtiölle ole ymmärtääkseni ainakaan aivan ”nurkan takana” vakavasti otettavaa haastajaa, varsinkaan nyt kun muutkin Suomen peliyhtiöt ovat muuttaneet saman katon alle. Paradoksaalisesti mainonta keskitetään yhtiön niihin tuotteisiin, jotka vähiten sitä tarvitsevat, siis peleihin, joihin kansan uskotaan pahimmin ”kiintyvän”. Ainut peruste toiminnalle lienee siis nykyajan yleinen vitsaus eli maksimaalinen voiton tavoittelu, vaikka Veikkaus erään tuotteensa mainoksen yhteydessä tunnustaakin päävoiton olevan ”enemmän kuin tarpeeksi”. Tällä toteamuksella Veikkaus näennäisesti vihjaisee, ettei kukaan niin paljon tarvitse ja onkin siinä aivan oikeassa, mutta tietoisena kuitenkin siitä, ettei kukaan tuon kuultuaan rypistä kuponkiansa roskikseen, vaan täyttää pikemminkin sen kuultuaan vielä toisen. Peliyhtiöt kehottavat pelaamaan vastuullisesti, olisiko heidän kuitenkin myös syytä hoitaa oma osuutensa tässä projektissa ja peluuttaa kansalaisia vastuullisemmin.

Markku Hankanen Seinäjoki

Urheiluun liitettiin aiemmin terveellisyyden ja muiden hyvien elintapojen lisäksi myös rehellinen ja rehti käytös. Kaikenlainen sopimattomuus tahrasi menestyneenkin urheilijan mainetta.  Tästähän on enää muisto jäljellä. Eikä siihen ole syyllisiä niinkään urheilijat, vaan pikemminkin urheilujohtajat, jotka ahneudessaan ovat antaneet ja ottaneet vastaan lahjuksia ja muita etuuksia omaa etua tavoitellen ja varmasti tietoisina sen sopimattomuudesta. Niinikään urheiluyleisön käyttäytyminen on ollut jo pitkään urheilumaineelle ja muutoinkin vahingollista. Huliganismi, joka pääsääntöisesti liittyy palloilulajeihin on saanut joskus aikaan surullisen lopun.

Yleisurheiluyleisön käyttäytyminen on tähän asti ollut melko moitteetonta, mutta Riossa siihenkin tuli loppu. Miesten seiväshypyn aikana brassiylesö buuasi, vihelsi ja häiritsi ratkaisevasti ranskalaisen mestarihyppääjän Lavillenien kilpailua ja tämän puheitten mukaan onnistuikin siinä. Tätähän voi verrta joukkokiusaamiseen, johon on helppo liittyä. Kukapa heistä olisi uskaltanut muiden nähden osoittaa suosiotaan ranskalaiselle. Täysin anteeksiantamatonta oli se, että samainen kiusanteko jatkui vielä palkintojenjaossakin. Lavillenie lienee Bubkan jälkeen kaikkien aikojen toiseksi paras seiväshyppääjä ja ansaitsee sen mukaisen kohtelun silloin kun ollaan urheilun kanssa tekemisissä. En ole koskaan kuullut hänen syyllistyneen mihinkään vilpillisyyteen, joka antaisi ”luvan” tällaiselle kohtelulle.  Yleisö ei varmasti ymmärtänyt, että näin toimiessaan he tekivät myös brasilialaisvoittajan olon vähän vaivaantuneeksi. Voitto alkoi hänestä aivan ilmeisesti tuntua  viimeistään palkintopallilla vähän vilpillisesti saavutetulta- ainakin näin olisi pitänyt käydä. Kultamitalin kaunis etupuoli sai taakseen ikäviä merkintöjä.

Muistellaanpa hetki Helsingin kisoja 1952. Jos kisojen jälkeen olisi järjestetty äänestys (ehkä järjestettiinkin) kisojen suosikkiurheilijasta, se ei olisi ollut kultameloja Sylvi Saimo ei kultapainija Kelpo Gröndahl eikä kukaan mukaan suomalaisurheilija, vaan tsekkiläinen ”Ihmisveturi” Emil Zatopek. Silloin kunnia annettiin sille, jolle se kuului!

Niin paljon kun kiusaamisesta puhutaan, kirjoitetaan ja varoitellaaan sen etenemiselle ei loppua näy. Se leviää pahemmin kuin rutto. Jo ajat sitten työpaikoille, kouluhin, koteihin ja nyt kuulemma jo päiväkoteihinkin, Se onkin mielestäni vakavin tauti, joka ihmiskuntaa riivaa. 1300-luvun ”musta surmakin” tappoi vain 10 000 ihmistä ja siitäkin edelleen puhutaan.

I spit on your grave ja sen 2010 vuoden versio oli ilmaiskatselussa Plejmon sivustolla. Elokuvassa nähdään raakaa väkivaltaa puolin ja toisin ja varsinkin toisin. Joukkoraiskauksen kostossa käytetyt menetelmät hakevat vertaistaan. Tarina kaikessa kauheudessaan havainnollistaa miten koettua väkivaltaa ja nöyryytystä ei voi jättää oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Vaikka ”Jennifer Hills” olisi rautalangasta vääntänyt kokemuksensa eivät oikeusoppineet olisi kuitenkaan ymmärtäneet saamansa kohtelun mittasuhteista ja olisivat kohdellut tekijöitä tekoihinsa nähden silkkihansikkain. Siitä syystä asiassa piti ottaa oikeudet omiin käsiin seurauksista välittämättä, vain siten saatiin teot edes jossain määrin kuitatuiksi. Se myös osoittaa, miten normaalista kiltistä tytöstä väkivaltakokemukset muokkaavat sadistisen tappajan. Samalla se kertoo sen tosiasian, vaikka onkin vain elokuva, etteivät raa’at kokemukset häivy mielistä ajan kuluessa, vaan pikemmin paisuvat ja vaativat yhä aggressiivisempia tekoja, jotta uhri voisi tuntea niiden tulleen hyvitetyiksi. Voidaanko tällainen Jenniferin toteuttama julma kosto katsoa oikeutetuksi? Sitä voi jokainen kysyä itseltään elokuvan nähtyään. Jossain elokuva-arvostelussa sitä kuvattiin liian hirveäksi, jotta sille voisi nauraa ja liian naurettavaksi, jotta sen voisi ottaa vakavasti. Mielestäni se ja sen ”opetukset” tulisi ottaa vakavasti. Samanlaisia tai niihin verrattavia tapauksia sattuu ympärillämme jatkuvasti ja niitä katsotaan usein sivusta puuttumatta niihin millään lailla. Näin koulu-, työpaikka- ja kotikiusaajat, raiskaajat, rasistit ja muut pahantekijät saavat temmeltää vapaasti ja kasvattaa kannattajajoukkoaan. Ymmärrettävää on, että asioihin puuttuminen vaatii rohkeutta ja sen joutuu tekemään usein oman maineensa kustannuksella, minkä jälkeen ystävät ja muut alkavat karttaa kyseistä ”negatiivista häirikköä”. Pahantekijäin porukassa olo tuntuu paljon turvallisemmalta. Niin tässä elokuvassakin: kukaan joukosta ei uskaltanut puuttua pääjehun toimintaan, en tiedä olisinko uskaltanut itsekään!
Elokuvan nähtyään voi onneksi laskeutua normaalielämään toteamalla: onneksi tämä oli vain elokuva – eihän tällaista voi oikeasti tapahtua. Kannatta ehkä meistä itse kunkin kuitenkin tarkistaa oma toimintansa läheisten, työkavereiden ja muiden tuttavien suhteen. Pahojen tekojen ei aina tarvitse olla näin pahoja.