Lehdestä joutuu joskus lukemaan juttuja, joiden ei uskoisi eikä soisi olevan totta. Länsi-Australiassa Perthissä isä tuomittiin 22,5 vuodeksi vankilaan tyttärensä jatkuvasta hyväksikäytöstä. Syytetty totesi oikeuden edessä, että hauskaahan se oli niin kauan kun sitä kesti. Omien mielihalujen lisäksi hän oli tarjonnut tytärtään myös kaveriensa käyttöön ja seurannut rituaaleja sivusta.

Mitä tällaisten karmaisevien uutisten edessä tulisi ajatella. Päällimmäinen tunne on epäusko. Eikö näin pahaa häiriökäyttäytymistä kukaan huomaa vai eikö siihen vain uskalleta puuttua!  Nämä ovat tietysti vain jäävuoren huippuja eikä kukaan terve ihminen tietenkään voi tällaista tehdä. Monet kuitenkin pilailevat ja pitävät hauskaa lasten ja ylipäätään toisten ihmisten kustannuksella tavalla, joka nöyryyttää, surettaa ja masentaa myöhemmin läheistä. Hauskanpito tai itsensä ”virkistäminen” kestää vain hetken, mutta saattaa jättää ikävän muiston kohteen mieliin vuosikausiksi. ”Syyllinen” voi olla opettaja, pomo, puoliso, sisar, isä tai äiti. Mitä läheisempi kiusaaja on, sitä pahemmat ovat sen seuraukset. Kaupan kassatädin kiukuttelua ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti.  Voi ajatella, että saman hän olisi tehnyt kenelle tahansa. Monesti tämä nöyryyttäminen tapahtuu huomaamatta hetken mielijohteesta ja unohtua tekijältä saman tien. Siitä mahdollisesti myöhemmin muistutettaessa tekijä voi todeta, että mitäs tuosta, minähän vain laskin leikkiä ja olen unohtanut jo asian.

Hiljattain kaverini kertoi, miten hän oli mennyt esittämään koulussa käsityön opettajalleen työtään ja kysynyt mitä tälle tehdään seuraavaksi. Opettaja oli ottanut työn käsiinsä ja katkaissut sen polveaan vasten ja sanonut, että näin sille tehdään! Kaverin onneksi hänen isänsä oli puhutellut kyseistä opettajaa ja teko kääntyi lopuksi kaverin voitoksi isän esimerkillisen toiminnan ansiosta. Toinen kaverini oli joutunut opettajan pilkkaamaksi mm. lievän puhevammansa takia. Molemmista tapahtumista oli aikaa monta vuosikymmentä, mutta hyvin olivat vielä ”uhrien” mielissä, vaikka kumpikaan ei kokemuksistaan tässä tapauksessa varsinaisesti kärsinyt.

Ikävien kokemuksien vaikutus riippuu myös kohteen mielenlaadusta. Herkät ihmiset pahoittavat mielensä syvemmin ja siinä määrin, että se haittaa heidän elämäänsä ja yleensä vasta silloin, kun tapauksesta on kulunut vuosikymmeniä. Erityisesti aiheettomat ja perusteettomat moitteet satuttavat eniten. Sehän on kovin paradoksaalista. Voisihan ajatella, ettei niistä tarvitse välittää, koska niihin ei ole todellisia perusteita. Muistanpa tapauksen, että aivan ilmeisesti aiheettomasti kavalluksesta epäilty koki tulleensa niin loukatuksi, että riisti itseltään hengen. Samanlaisia kokemuksia itse kukin löytää omasta elämästään, jotkut enemmän toiset vähemmän.

Tästä päästäänkin aiheeseen elämäkerta, jonka Wikipedia määrittää seuraavasti. Se on faktapohjainen teos, joka kuvaa kirjoittajansa elämän vaiheita. Omaelämäkerran toinen nimitys autobiografia juontuu kreikan kielen sanoista autos (itse-), bios (elämä) ja grafein (kirjoitus). Termiä on käytetty jo ainakin 1700-luvun lopusta lähtien, mutta itse kirjallisuuden muoto on jo vanhempi. Elämäkerta voi olla kirjallinen kertomus tai esimerkiksi elokuva. Itsestä tehtyä elämäkertaa kutsutaan omaelämäkerraksi. Elämäkerran kirjoittaja joutuu yleensä käyttämään apunaan useita dokumentteja, mutta omaelämäkerta perustuu tyypillisesti kirjoittajan omaan muistiin.

Itse kuvittelen sen kirjoittamisella pyrittävän mm. totuuden esille tuomiseen. Tällaiseksi voidaan katsoa esim. Jarmo Korhosen muistelmat. Niissähän hän pyrki paljastamaan enemmän tai vähemmän vilpilliset menettelyt, joilla kilpailijansa olivat päässeet häntä pidemmälle. Toinen kertomuksen kirjoittamisen tarkoitus on kuulemani mukaan terapeuttinen. Ikävien kokemusten ”kertominen” helpottaa pahaa oloa ja antaa lukijoilleen osittain selityksen sille, miksi kyseinen henkilö vaikuttaa joskus siltä kuin vaikuttaa.

Omaa elämäkerran kirjoittamistani ajatellessani olen miettinyt, miten saada siitä ”kertomuksen näköinen”. Pelkkien tapahtumien luetteleminen ei tunnu mielenkiintoiselta. Pitääkö ihmisistä käyttää keksittyjä nimiä, vaikka jokainen kuitenkin tietää kenestä on kysymys. Joukossahan on tapahtumia, jotka eivät ole aina tekijöillensä ainakaan omasta mielestäni eduksi. Tekojen, niin toisten kuin omienkin moitittavuus on kuitenkin syytä jättää lukijan arvioitavaksi. Itse on syytä huolehtia vain siitä, että kaikki, mitä kirjoittaa on totta. Teini-iässä kirjoittamani päiväkirjat on syystä tai toisesta hävitetty. Kaikki perustuu siis muistiini, joka on kyllä valitettavan hyvässä kunnossa.

Nähtäväksi jää, syntyykö tällainen kirjoitelma ja jääkö se siinäkin tapauksessa vain omaa käyttöön.

Uutisia parin päivän Iltalehdistä:

”Äiti tuomittiin lapsensa (3-v) pahoinpitelystä ehdolliseen vankeuteen. Lapsen äiti myönsi hermostuneensa pojalleen. Poika tuli pyytämään vettä, mikä äidin mielestä oli ilmeisesti tekosyy, ettei tarvitsisi nukkua. Naisen kertoman mukaan tällöin häneltä alkoivat mennä hermot.”

”Seitsemänvuotiaan japanilaisen Yamato Tanookan vanhemmat jättivät poikansa metsään viime lauantaina, koska tämä oli käyttäytynyt huonosti.”

”Vauvaa roikottanut ja käsistä pyörittänyt isä tuomittiin käräjillä pahoinpitelystä.”

”Nuori vantaalaismies pahoinpiteli vaimoaan kuristamalla tätä perheen yhteisessä asunnossa.Pahoinpitely tapahtui Vantaan Kivistössä sunnuntaiaamuna kello yhdeksän. Asunnossa oli pahoinpitelyn hetkellä kaksi pientä lasta, joiden kanssa perheen äiti pääsi pakenemaan vessaan. Mies oli poliisin mukaan hermostunut vaimolleen, koska tämä oli herättänyt hänet ja pyytänyt miestä hoitamaan lapsia.”

Ovatko uhrit itse syyllisiä: mitäs meni pyytämään vettä, mitäs käyttäytyi huonosti, mitäs meni herättämään toista kesken unien mitättömän asian takia…?!

Sitten toisenlainen uutinen nelikymppisenä syöpään menehtyneestä toimittajasta:

”Ylen rikos- ja oikeustoimittaja Tiina Salumäki muistelee edesmennyttä ystäväänsä, Ylen A-studion toimittajaa Annukka Roinista. Toimittaja Tiina Salumäki tutustui Annukka Roiniseen vuonna 2008 Ylen A-studiossa. Salumäki kertoo, että Roininen vaikutti hänen mielestään heti lämpimältä, herkältä, rauhalliselta ja järkevältä. Sellainen Annukka olikin. Ystävystyimme hyvin nopeasti. Totesimme, että meillä synkkasi. Rupesimme tekemään yhteisiä juttuprojekteja – lopulta teimme yhteistyössä vaikka kuinka paljon juttuja, Salumäki kertoo. Salumäen mukaan Roininen oli heistä aina se ”hyvä poliisi”. Hän oli läpikotaisin ihana, hyvä ihminen: sympaattinen, herttainen ja empaattinen. Hän ei sanonut koskaan kenestäkään pahaa sanaa, Salumäki kuvailee.”

Nämä alun surulliset uutiset vain kahden päivän sisällä ja vain nämä ”pääsivät” lehteen, joten edustavat vain sitä paljon puhuttua ”jäävuoren huippua”.

Viimeisen uutisen jälkeen tulee väkisin tunne, että täältä maailmasta lähdetään aivan väärässä järjestyksessä.

Sunnuntaista itselle tulee ensimmäisen mieleen sunnuntai musiikkiradio-ohjelmat, jotka tarjoavat kuunneltavaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Musiikkia tai meikäläisen ikäisen mielestä ”musiikkia” kuulee toki monelta kanavalta, mutta tällaisia juonnettuja musiikkiohjelmia ei ilmeisesti miltään muulta kanavalta. Juontajat ovat pääsääntöisesti asiantuntevia, käyttävät hyvää kieltä ja kertovat mielenkiintoisia tarinoita soitettavien kappaleiden takaa. Parhaasta päästä ovat ainakin Jake Nyman, Susanna Vainiola ja Kalevi Pollari. Paikallisradioiden (onko se niiden nimi?) suoltavat takoamatta ”ohjelmaa”, jossa julkkisjoukosta napatut juontajat kertovat pääasiassa itsestään ja naureskelevat keskenään. Nämä saavat ilmesesti jatkuvasti lisää kuulijakuntaa. ”Pitkäpiimäiset” asiaohjelmat eivät ilmeisesti sovi nykyiseen ”mulle kaikki heti” -tyyliin.

Välissä voi vielä kuunnella Kansanradiota ja antaa siinä kuulluille eri alojen ”asiantuntijoiden” mielipiteille haluamansa arvo. Tänään jäi mieleen ainakin ikäiseltäni kuulostava rouva, joka oli iloinen siitä, että hänen lapsenlapsensa osaa sanoa tarvittaessa ”ei”. Hänet oli aikoinaan kavatettu kiltiksi ja nöyräksi eikä hän aikuisena näin ollen kyennyt sanomaan tuota lyhyttä ja yksinkertaista sanaa ja suri sitä nyt ”kiikkustuolissa”. Hän oli kärsinyt siitä lähinnä työssään ja oli tullut silloin ylikuormitetuksi. Samaa osaamistahan saatetaan tarvita myös kotioloissa. Kotitöiden ja muiden velvollisuuksien mahdolliselle epätasaiselle jakautumiselle olisi osattava sanoa ”ei” eikä jäädä odottamaan, että toinen sen huomaisi ja haluaisi siihen muutosta. Tähän rohkeuteen tarvitaan hyvä itsetunto, joka saavutetaan kaikkien asiantuntijoiden mukaan lapsena koetulla hyväksytyksi tulemisen kokemisella ja rakkaudella.

40- ja 50-luvun vanhemmat varmaan kääntyisivät haudassaan, kun kuulisivat, että tärkein lapselle opetettava asia toisen ihmisen kunnioittamista ennen on oppia rakastamaan itseään ja uskallettava sanoa ”ei”! Näitähän he pitivät ilmeisesti lähinnä kurittomien ja tottelemattomien kakarojen piirteinä.

Lauantai tarjoaa urheilua vähän joka makuun. Seinämaratoonarit ovat jo matkalla, itse siirryin puolikkaalle viime aikojen vaivojen takia, Siihen startataan klo 14. Jos selviän siitä odotetusti olen maalissa vähän ennen klo 16:ta, jolloin pyörähtää käyntiin RoPS-SJK -ottelua, joka tietysti pitää katsoa. Voitolla Kerho nousisi lähelle kärkitaistelua, jonne me sen tietysti katsomme kuuluvankin. Solvallassa ravataan suurista rahoista, Tämäkin kisa näkyy ainakin netistä. Illan kruunaa Mestarien Liigan finaali, jota tiiraillekin sitten jo melkomoinen joukko ympäri maailmaa. Jos nämä eivät kiinosta, niin sitten ei muuta kuin ylös, ulos ja lenkille – kukin tapansa muukaan.

Maailmassa on paljon murehdittavaa, jos kohta joitakin iloinaiheitakin. Jotkut ovat ihmisten mielestä oikeasti murehtimisen arvoisia, toiset taas eivät lainkaan. Joillekin esim. parveketupakointi tai koirien jätökset katujen varsissa ovat elämääkin suurempia kysymyksiä.

Paljon vaiettu salaisuus ja omasta mielestäni kansansairaus on persoonallisuushäiriöisten ihmisten väliset ongelmat. Kahden ihmisen sairaus häiritsee tai jopa pilaa useammankin ihmisen elämän.

 Mitä asialle sitten voi tehdä? Siitä jo kärsivien eteen ei muuta kuin nostaa asia kaikkien ”nähtäville”, siis sellaistenkin, joita se ei kosketa. Tällöin asia lakkaa olemasta ”tabu” ja jo sairastuneiden on helpompi tunnistaa ja tunnustaa oma osuutensa tapahtuneeseen, tehdä jotain ongelman vähentämiseksi ja parantaa täten osapuolien jäljellä olevan elämän laatua.

Pienten lasten vanhempien olisi hyvä tunnistaa lapsensa mahdollinen yliherkkyys ja liiallinen kiltteys ja ”valmentaa” häntä tulevaa varten luonnollisesti kuitenkaan liikaa asiaa dramatisoimatta.

Alla pätkä jostain aihetta käsittelevästä artikkelista.

”Narsisti ja liian kiltti vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit

Onko asiakkaillasi, niillä jotka ovat narsistityyppisen henkilön käyttäytymisestä kärsineet samankaltaisia luonteenpiirteitä?- kysyi yksi kollegani. Kyllä on. Usein he ovat hyvin kilttejä henkilöitä, herttaisia sydämellisiä ja herkkiä, niitä jotka antaisivat kaikkensa ja vähän vielä enemmänkin auttaakseen toista. Heidän empaattisuuteensa ja hyväntahtoisuutensa asettavat yleensä toisten toiveet omien edelle. ”Kun hän voi hyvin, niin minäkin voin hyvin”- kertoi 20 vuotta narsistin kanssa avioliitossa elänyt naisasiakkaani. Moni on puhunut myös ”sinisilmäisyydestä”, siitä kauniista piirteestä joka kuvastaa mm. lapsenomaista uskoa hyvään. Henkilö voi uskoa hyvään, uskoa ihmisen hyvyyteen ja toivoo sekä uskoo asioiden palaavan ennalleen kaiken pahankin jälkeen, sekä uskoo ihmisten muuttuvan. Liian kiltti voi muuttua, narsisti ei.”

”Ajattelin, että kun antaa hyvää saa sitä myös takaisin. En voinut millään uskoa, että joidenkin kohdalla se ei toimi ollenkaan, joidenkin kohdalla ei itse asiassa toimi minkäänlainen hyväntahtoisuus.” -Mies 50v., yritysjohtaja

Normaalisti torstai on sisältänyt säännöllisen aamulenkin ja illalla kolmekin visailua ympäri kaupunkia. Eilen oli poikkeuksellinen. Aamulenkki sentään tuttuun tapaan perinteisin menoin. Pientä puheensorinaa aiheutti jonkun tieto siitä, että Trafi olisi sellainen työpaikka, jossa kukaan, siis tehtävästä riippumatta ei tyytyisi alle 5000 euron kk-palkkaan. Verrattiin työn vaativuutta ja vastuuta esim. sairaanhoitajien työhön ja kaikki varmaan aavistavat, mitä mieltä oltiin.  Ilta oli sitten poikkeuksellinen. Yksi uskollisimmista Katupojista, Jukka Vihriälä oli kutsunut meitä kotitilalleen Vimpeliin ja kymmenkunta ”poikaa” noudattikin kutsua. Puolentoista jakson ”annos” katsottiin pesäpalloa, minkä jälkeen siirryttiin Jukan lämmittämään  saunaan ja hänen valmistamien tarjoilujen ääreen. Lyhyesti sanottuna niin löylyt, ruoat kuin  juomatkin olivat erinomaisia ja niitä oli riittävästi. Erityisesti ihasteltiin Jukan itse valmistamaa täytekakkua, johon lorautettu rommilisuke antoi pikantin lisämaun. Hyvissä ajoin ennen puoltayötä oltiin taas kotikaupungissa ja Jarmo Sallilan ammattitaidolla kuljettama pikkubussi saattoi päästää vähän väsyneet, mutta tyytyväiset matkustajat jatkamaan kotimatkaansa. Hieno ilta mahtavassa porukassa!

Tänään taas vähän laiskotti ja päätettiin Marjan kanssa hyödyntää Casa Granden ”kaksi yhden hinnalla” -kuponki ja tutustua uutuustuotteeseen.

”Tämä on ala carte -annos eikä sitä saa lounasaikaan.” Itse olin jo muuttamassa suunnitelmia, mutta seuralaiseni tuttuun tapaansa ei vähästä hätkähtänyt, vaan huomautti, ettei kupongissa ole mainittu mitään kellonaikaa, jolloin kuponki olisi käytettävissä. ”No, minäpä käyn keittiön puolella kysymässä…” ”Ei sitä nyt kyllä valitettavasti saa…” ”No, mutta kun siinä ei ole mainittu kellonaikaa!” ”No, minä kysyn vielä keittiöpäälliköltä”……(puoli minuuttia) …..Siellähän niitä jo melkein tehdäänkin, ovat pian valmiit….ja millä täytteellä?”

Jotkut osaavat tuon vaatimisen taidon ja tekevät sen vielä fiksusti, niin että lopuksi kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. ”Kiitos ja tervetuloa uudelleen”. On muuten hyvä ruokapaikka!

Aamukahvi torilla, yritysvakuutuskeskustelua Lähi-Tapiolassa, paalutusasioiden selvittelyä Ilmajoelle, pari kierrosta Joupin kuntovitosta ja saunaan. Sitten oltiinkin jo  illansuussa. Kaima Savelalta soitto, jossa tarjosi pientä työtehtävää, mikä tietysti sopi. Toinen homma parin viikon ikäiselle firmalleni, tämähän alkoi mukavasti! Illalla perinteinen tiistaivisa Upassa ja loppuilta jääkiekon parissa jossain tai kotona…

Viime aikojen veroparatiiseihin liittyvät tapahtumat ovat herättäneet kysymyksiä lain ja moraalin rajoista. Mitä moraali on? Siitä on sanottu mm. seuraavasti: ”Se on yhdessä elämistä kaikissa ihmisyhteisöissä. Se määrittää yleisesti, mikä on hyvää ja oikein”.  Se tai pikemminkin sen puute eivät ole siis ainoastaan ”raharikkaiden yksinoikeus”, vaan koskettaa meitä kaikkia. Moraalin perustuvassa toiminnassa ei haeta pelkästään omaa etua, vaan pyritään ratkaisuun, joka niissä oloissa on kaikkien osapuolien kannalta on mahdollisimman edullinen niin taloudellisesti kuin henkisestikin.  Sen rinnalla vallitsee laki, mutta se ilman moraalia se on kuin ase, väärin käytettynä sillä voidaan tuottaa kohtuutonta taloudellista ja henkistä väkivaltaa. Sitä, joka tuntee tulleensa kaltoin kohdelluksi, ei lohduta yhtään se, että lakia on noudatettu  ja toisaalta. jos osapuolet tuntevat löytäneensä tilanteeseen mahdollisimman sopivan ratkaisun, ei ole mitään haittaa siitä, että laista tai muista määräyksistä on poikettu. Moraalin vastaisuuden syyt ovat meille kaikille niin tutut: ahneus, kateus ja kohtuuttomuus. Kohtuuttomuutta voi olla myös kohtuullisuuden kieltäminen toiselta osapuolelta lakia, määräyksiä, esimiesasemaa tai muuta tällaista hyväksi käyttämällä.

Missä käytännön tilanteissa asia voi sitten tulla esiin?

Helsingin Sanomien mielipideosastolla käytiin jokin aika sitten keskustelua tapauksesta, jossa Helsingin kaupunki vähensi sairaan pojan toimeentulotukea summalla, jonka isä oli siirtänyt poikansa tilille syntymäpäivälahjaksi. Kaupunki menetteli lain suomalla tavalla, mutta oliko se moraalin määritelmän mukaisesti ”oikein ja hyvää”? Siinä oli teoriassa kysymys rahasta, mutta todellisuudessa aivan muusta. Olemattoman summan takia nöyryytettiin tavallisia ihmisiä aiheuttaen surua, kiukkua ja mielipahaa. Kiellettiin siis kohtuullisuus lakiin vedoten.

Kiinteistökaupoissa kuin muissakin ajaudutaan usein tilanteisiin, joissa ostaja ”löytää” kohteesta vikoja tai puutteita ja asettaa niiden haitallisuuteen nähden kohtuuttomia vaatimuksia, jotka joskus valitettavasti myös toteutuvat.  Puolueeton asiantuntija voisi hetkessä arvioida tilanteen vakavuuden ja rakentavasti keskustellen asiasta päästäisiin hetkessä sopimukseen ilman vuosikausia kestävää ”vääntöä”, joka käy niin talouden kuin mielenterveydenkin päälle. Lakiin ja määräyksiin itsepintaisesti vetoaminen tuottaa siis tässä tapauksessa huonon lopputuloksen, usein vieläpä molempien kannalta.

Avioerossa pienten lasten vanhemmat ajautuvat tilanteeseen, jossa lasten hoito ja sen kustannukset annetaan kolmannen, täysiin vieraan osapuolen päätettäväksi, vaikka tilanteet ovat täysin tapauskohtaisia ja jotka omat vanhemmat parhaiten tuntevat. Ratkaisusta voi tulla taloudellisesti toisen osapuolen kannalta kohtuuton eikä lastenkaan toive välttämättä toteudu, vaikka viranomainen parhaansa yrittääkin. Tämä vain sen takia, ettei toinen osapuoli kykene ajattelemaan kaikkien parasta ja tyydy kohtuullisuuteen, vaan pitää omista lain suomista oikeuksista jääräpäisesti kiinni pelkästään oman edun vuoksi.

Perhe- ja yritysyhteisöjen sisällä osapuolten usein henkilökohtaisten suhteidenkin takia asia on luonnollisesti erityisen tärkeää. Töiden ja rahavarojen oikeudenmukainen jakautuminen jää niissä usein osapuolten välisen toiminnan varaan, missä kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuus on erityisesti huomioitava. Kerran muuan ”Taisto” maksoi  toimitusjohtajana itselleen tarkan harkinnan jälkeen minimaalista palkkaa, jonka katsoi naiivisti itselleen monivuotisen 24/7 –työskentelyn jälkeen kohtuulliseksi, vaikka yritys olikin jo alasajovaiheessa. Yhtiökumppanin mielestä se oli kuitenkin liikaa ja niinpä Taisto sai yhtiölakinippupostin, jossa punakynällä alleviivaten oli osoitettu, miten karkeaan talousrikokseen tämä oli syyllistynyt. Kohtuuttomasti siis kiellettiin kohtuullisuus ja jälleen kerran lain varjolla.

Ahneuteen tai kohtuuttomuuteen viittaa myös ylimitoitettu vallanhimo, joka voi johtaa suoranaiseen väkivaltaan osapuolten  välillä.  Naapuri tai tilan omistaja saattaa kieltää esim. lasten kulkemisen uintimatkoilla oman peltonsa poikki, virittää sinne esteitä ja kaivaa kuoppia, jotta saa ”olla rauhassa”. Tämäkin on ilmeisesti joidenkin mielestä aivan oikein, toimiihan isäntä lain suomalla tavalla, joidenkin mielestä taas kohtuuttomuudessaan täysin tuomittavaa.

Saako kauppias nostaa markkinoiden ajaksi tuotteensa tai palvelunsa hintaa tietäessään asiakasmäärän kasvavan vai pitäisikö ajatella, että vinhemmin pyörivä sorvi tuottaa ”riittävän” lastumäärän normaalia nopeammin, joten tulisiko yksikköhintaa pikemminkin laskea?

Onko aivan oikein viedä naapurin postilaatikkoon moitekirje aamulla, jos tämä ei ole maksanut takaisin lainaamansa kahvipakettia sovittuna päivänä?

Tässä siis meitä ”tavallisia tallaajia” lähellä olevia esimerkkejä, joita lähes kaikki on nähneet, kuulleet  tai kokeneet. Niissä missään ei ole rikottua lakia, mutta niiden moraalisuuteen jokainen voi muodostaa oman kantansa. Saavatko ihmiset olla eri mieltä vai onko toimintojen moraalisuuteen vain yksi oikea vastaus?

Onko sitten moraalin yhdistäminen laajemmin nykyiseen markkinatalouteen mahdollista? Pyörisikö yhteiskunta, jos ihmiset ja yritykset tyytyisivät vain voittoon eivätkä pyrkisikään mahdollisimman suureen voittoon? Minkälainen ”tuottavuusloikka” saataisiin, jos moraalia lisättäisiin 10 %? Nykymeno ei ainakaan talous- ja ihmiskunnan terveystilanteen perusteella ole paras mahdollinen. Sairauslomat johtuvat pääosin mielenterveyssyistä. Syinä tähän ovat taloudellinen ja henkinen väkivalta.

Aihetta on mietitty, lähinnä ”tärkeämpien asioiden” osalta myös ”korkeammalla taholla”. Pääministeri Sipilän mukaan verojen maksu omaan maahan on kunnia-asia, mikä kääntäen ajateltuna merkitsee sitä, etteivät toisin menetelleet olisi täysin kunniallisesti toimineet. Op-johtaja Karhinen puhui vallalla olevasta moraalikadosta ja ymmärrettävästi tuomitsi sen, ministeri Iiro Viinasen mielestä ay-pomojen ja muiden bonusrahojen kerääjien tulisi ymmärtää edes hävetä ahneuttaan ja kohtuuttomuuttaan. Häpeäminen tuntuukin olevan katoava ”luonnonvara”. Moraalittomuuden ainoa rangaistushan on häpeä, sen kadotessa kynnys madaltuu entisestään.  Kun käry käy, parin päivän selittelyjen jälkeen todetaan, että ”sori vaan”, luvataan olla syyllistymättä enää moiseen ja touhu jatkuu entiseen tapaan!

Voiko moraalia opettaa ja voiko sitä oppia vai onko se syntyperäinen ominaisuus?  Kalle Lanamäki Pohjalaisen mielipidekirjoituksessaan vertasi ahneutta ja röyhkeyttä alkoholismiin, josta ei voi parantua ilman omaa tahtoa.

Joten meille kaikille lakiviidakon ja oikeudenmukaisuuden ristitulessa painiville: paranemisiin.

Olen kirjoittanut omia kokemuksiani moraalista tai sen puutteesta. Ennen sen julkaisemista otan ”näytiksi” Frank Martelan artikkelista otteen vähän kuin puolustukseksi omalle tulevalle julkaisulleni.

”Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.”